Omega 42 logo

Atalanta





Purjehdukset

1976-77
1978-79
1980-81
1982-83
1984-85
1986-88
1989-90
1991-92
1993-94
1995-96
1997-98
1999-2000
2001-02
2003-04
t/s Helena
2005
2006
2007
2008
2009
2010
2011
2012
2013
2014
2015
2016

Etusivulle

Purjehdukset

2004 t/s Helenalla Kapkaupungista Dakariin
Reittikartta

Eero Helenan ruorissa T/s Helena irtosi 23.helmikuuta 2004 klo 14.00 Kapkaupungin Waterfrontin satamasta kohti Senegalin Dakaria. Meitä oli laivassa 16 oppilasta (Jukka M, Hanna M, Jukka H, Veikko, Seppo, Minna, Hanna A-M, Juha, Sven, Lauri, Tuula, Pekka, Matti, Ilkka sekä Eero ja Kaiju) ja 4 miehistön jäsentä (Olli, Risto, Rami ja Sampo). Olimme innoissamme: vihdoinkin liikkeelle! Edessä oli noin 4000 mailin matka ja pysähdys St Helenan saarella. Tavarat oli ahdettu käsittämättömän ahtaisiin hytteihin, pitäisikö tuonne vielä neljän ihmisen mahtua?

Ajatus pitkästä avomeripurjehduksesta oli kytenyt jo pitkään. Joskus makeassa lenssissä Tallinnasta tulin maininneeksi, että olisi hienoa päästä kokemaan joskus oikein suuri meri ja oikein suuret aallot. "Voihan sitä aina mennä Helenalla", totesi Eero siihen. Kun sitten Merikarhut ilmoitti mahdollisuudesta osallistua Helenan "Suomen Joutsenen jäljillä" -purjehdukseen, päätös oli helppo. Ainakin pitää hakea!

Hyvin pian totuimme merielämään. Vuorokautta tahdittivat vahtivuorot: merivahti, standby-vahti ja vapaavahti. Neljän hengen ryhmät hitsautuivat yhteen. Olimme kaikki purjehtijoita, joten purjehduksen periaatteet olivat tuttuja. Mutta kukaan ei ollut aikaisemmin kuljettanut tuulen voimalla 110 tonnin teräsalusta.

Varsinkin matkan alussa riitti ihmettelemistä. Olimmehan eteläisellä pallonpuoliskolla: aurinko kiersi pohjoisen kautta länteen, kuu oli väärinpäin ja vesi kiersi lavuaarissa vastapäivään. Musta yötaivas oli tähtiä, eikä vain tähtösiä täynnä, Etelän Risti erottui etelässä. Fosforilevät hehkuivat laivan vanavedessä ja portugalilainen sotalaiva, polttava maneetti, purjehti laivan vieressä. Ja meri oli syvän, syvän sininen.

Delfiinit saivat aina koko miehistön liikkeelle: kamerat räiskivät ja videot pyörivät. Olivathan ne ihastuttavia. Tuntui siltä, että ne olivat aivan yhtä innoissaan meistä kuin me niistä. Myös albatrossit kuuluivat ihmetyksen aiheisiin, kuten myös lentokalat, joita siivottiin aamuisin laivan kannelta.

St Helena

Vajaan kahden viikon purjehduksen jälkeen olimme St Helenalla. On se mahtanut tuntua Napoleonista kauhealta paikalta. Mustat laavaseinämät nousivat jyrkästi keskellä eteläistä Atlanttia. Saarella oli edelleenkin vain yksi satamapaikka, siinäkään ei päässyt kiinnittymään maihin, ei lentokenttää, saaren huolto tapahtui laivalla Kapkaupungista ja Lontoosta tai sitten "lähisaarilta" Ascensionilta ja Falklandilta. Itse saaren keskusta oli kuitenkin rehevää trooppista metsää. Pääkaupunki Jamestown oli rakennustyyliltään leimallisesti englantilainen; asukkaat, yhteensä 7-8000, olivat pääasiassa tummaihoisia. Englantilaisten lisäksi saarelle on tullut ihmisiä Afrikasta, Kiinasta ja Intiasta. Kuvernööri hallitsi saartaan komeassa palatsissaan.

Aivan kaupungin rannasta nousi rotkon seinämää pitkin Jaakobin tikapuut (Jacob's ladder) saaren ylätasanteelle. Vaikka ne eivat ihan taivaaseen asti yltäneetkään, oli 699 korkeassa askelmassa silti aikamoinen kapuaminen. Mutta maisemat olivat sitäkin palkitsevammat.Teimme pitkän kävelymatkan saaren keskustaan. Yhtä jyrkkää rinnettä alas ja toista ylös, välillä polku miltei hävisi ja sitten taas ylitimme puroja. Kasvillisuus oli rehevää, banaaneja ja palmuja ja upeita trooppisia kukkia.

Seuraavana päivänä koko miehistö stand-by vahtia lukuunottamatta osallistui saaren kiertoajeluun. Paras nähtävyys oli auto, jolla kiertoajelu tehtiin. Se oli saaren ensimmäinen, vuoden 1929 Ford, johon joskus 40-luvulla oli vaihdettu Chevroletin moottori. Meno oli aika hurjaa, vaikka vauhti ei siinä huimannut, tiet olivat nimittäin erittäin jyrkkiä ja mutkaisia. Kävimme tietysti katsomassa Napoleonin taloa, hautaa ei päästy lähellekään: oli lauantai ja ranskalaisten vapaapäivä. Kuvernöörin taloa vahti 150-200 vuotta vanha kilpikonna Jonathan, joka oli päässyt jopa kolikkoon.

Oli se merkillinen kolkka! Ihmiset olivat erittäin ystävällisiä ja ryhtyivät helposti keskusteluun. Meistä liikkui saarella jo etukäteen huhu: on tulossa koululaiva, jonka oppilaat ovat kovia juomaan olutta. Tuo on ymmärrettävä sitä taustaa vasten, että itse purjehdus on täysin alkoholiton ja on selvä, että kahden viikon jälkeen aletaan jo nähdä unta huurteisesta. Nuo jutut olivat kirjeenvaihtajamme välittäminä päätyneet jo saaren lehdistöön. Mutta kyllä se kylmä olut kaiken jälkeen maistuikin hyvältä!

Päiväntasaajan ylitys ja muita juhlia

Kohta St Helenan jälkeen valmistauduimme viettämään Hanna M:n 50-vuotisjuhlia. Stand by-vahti valmisti juhla-aterian, kaikki valmistivat ohjelmaa ja kapteeni antoi luvan käydä makeassa suihkussa (= pesu merivedellä, huuhtelu makealla vedellä). Se oli yhtä juhlaa koko päivä ja varmaan itse pävänsankarille unohtumaton elämys, kuten myös meille juhliin osallistujille. Ja se syntymäpäiväkakku! Siihen oli toinen Hanna käyttänyt koko luovuutensa ja sitähän on tunnetusti paljon. Kapteenin erityisluvalla syntymäpäiväsankarin kunniaksi saatiin nauttia shampanjamaljat. Pidettiin puheita ja nautittiin eri vahtien loisteliaista esityksistä.

Kohta kun näistä juhlista oli toivuttu, alettiin valmistautua päiväntasaajan ylitykseen. Neptunus ja Cassiopeia ynnä hoviväki vierailivat laivalla perinteisin menoin (tosin nyt luotiin perinnettä, kukaan ei ollut aikaisemmin ylittänyt päiväntasaajaa). Lupasimme kukin vuorollamme kunnioittaa ja totella Neptunusta ja sen vakuudeksi nautimme maljan, jonka ainakin maun perusteella täytyi olla tosi tehokasta.

Päiväntasaaja ylitettiin yöllä ja ihme: kuu kierähti oikein päin ja aurinko vaihtoi suuntaansa. Oli siinä taas miettimistä.

Tyynessä

Kohta päiväntasaajan jälkeen alkoi matkan rasittavin vaihe. Rasittavin sen vuoksi, että jouduimme tyyneen vyöhykkeeseen, oli kuuma ja aikataulu painoi päälle. Hyttien luukkuihin asennettiin windscoopit, ja helpottivathan ne vähän olemista, mutta silti hyteissä oli noin 30 astetta. Jotkut yrittivät nukkua kannella katoksen alla. Jatkuva moottorilla ajo alkoi "syödä miestä", purjeinkin toki yritettiin, mutta nopeus oli vain korkeintaan 2 solmua ja laivan ohjattavuus olematonta. Ilmeni myös uusi ongelma, josta kippari oli tietysti tiennyt, mutta siitä ei oltu yleisesti puhuttu: diesel oli loppumassa. Se ei riittäisi Dakariin saakka. Matkaa oli jäljellä pari sataa mailia. Näimme siellä täällä kalastusaluksia, olimme siis jo aika lähellä. Kippari oli yhteydessä ainakin Dakarin yhdyshenkilöömme ja Senegalin laivastoon. Ne yhdessä tuottivat tuloksen: jo aikaisin aamulla ohitsemme menneen kalastusaluksen "Africa Mer 8":n oli määrä antaa meille pari tynnyriä dieseliä.

Africa Mer 8 lähestyi. Laiva oli niin sanotusti nähnyt paremmat päivänsä ja siitä lähti omituinen, raskas ja epämiellyttävä haju. Joku arveli sen olevan peräisin ammoniakkijäähdytteisistä jäähdytyslaitteista. Vaikutti uskottavalta. Mainingissa oli liian vaarallista vetää laivoja kylki kylkeen, ainoa tapa saada diesel oli mennä hakemaan sitä jollalla. Eero ranskankielen taitoisena ja kansimies Sampo lähtivät matkaan. He palasivat tynnyrin ja kahden nuoren kalastajan kanssa, jotka puhuivat jonkun sanan englantia. Pojat olivat innoissaan, ja meillä oli suuri työ saada pidettyä heidät pois laivan sisätiloista. Muistoksi he saivat digikamerasta tulostetut valokuvat itsestään ja Helenalle kerääntynyttä löytötavaraa.

Dieselin hinnasta ei puhelimessa ollut ollut puhetta. Se olikin jännä paikka, olihan tilanne niin selvästi myyjän markkina. Hämmästyksemme oli suuri kun kuulimme, että diesel oli lahja Senegalin laivastolta!

Kun vihdoin pääsimme Dakarin laituriin, nuo kaksi kalastajapoikaa olivat meitä vastassa Halti-lippiksissään ja valokuvat kourassaan. Jo satama-laiturille tulo oli pojilta aika saavutus, se oli asiattomilta suljettu sotilasalue. Pojat halusivat värväytyä Helenalle töihin. Vaikka se ei nyt onnistunutkaan, niin varmasti nuo pojat pääsevät elämässään vielä pitkälle.

Lopuksi

Talvella ennen matkaa meille sanottiin, että meillä ei tule olemaan mitään ongelmia purjehduksen kanssa, mutta siihen pitää varautua, että toistemme kanssa tulee. Ennustus oli puolittain oikea. Matka oli purjehduksellisesti erittäin helppo. Olin jopa mielessäni odottanut edes yhtä kovaa tuulta. Ehkä kevyiden kelien ansiosta myös tunnelma laivalla säilyi, en ainakaan huomannut yhdenkään pinnan katkenneen. Ruoka oli erinomaista, kukin vahti vuorollaan piti kunnia-asianaan, että ruoka on hyvää ja sitä on riittävästi. Paikat pidettiin siistinä. Kukaan ei pinnannut velvollisuuksistaan.

Olin joskus kuullut, että juuri kun aurinko on laskenut, on vielä mahdollista nähdä vihreä valon leimahdus "rayon vert". Sen pitäisi tuoda onnea. Itämerellä olen turhaan tuijottanut auringonlaskua, mutta tuolla sekin onnistui! Ja pääsinhän sitten senkin kokemaan, että rannattomalla, sinisellä merellä ohjasin 110 tonnin alusta 12 ja ylikin solmun nopeudella aallon harjalta toiselle.
katso lisää