Kaiju Kallio

Oli ennen Onnimanni..

eli se tavallinen tarina toiveista ja niiden toteutumisesta

Onnimanni oli kirkkaan oranssin värinen, vähän yli 7-metrinen ja pyöreämuotoinen. Se oli onni. Sen kannellakin saattoi liikkua ilman, että olisi pitänyt varoa veneen keikahtamista. Koko perhe mahtui sisälle nukkumaan, enää ei tarvinnut raahata yöretkelle mukaan erikseen telttaa ja kumipatjoja. Pojat, tuolloin 3- ja 6-vuotiaat, mahtuivat sisällä seisomaan suorina. Hytissä oli pöytä, jonka saattoi nostaa matkan aikana kattoon ja tilaa tuli taas paljon lisää.

Ostoskeskuksen kaupassa myytiin T-paitoja, joihin sai painetuksi haluamansa nimen. Ja niin koko perhe kulki kukin oman värisessä onnimanni-paidassaan.

Onnimannilla kiersimme saaristoa. Kävimme Suomen eteläisimmässä ja läntisimmässä kolkassa. Keräsimme Signilskärillä perhoshaavillisen metsämansikoita tuskin havaittavien kirkon raunioiden ympäriltä. Utöhön mennessä koimme veneeseen ja kokemukseemme nähden varmaan yhden kovimmista tuulista. Koskaan sen jälkeen eivät viimeiset kolme mailia ole tuntuneet yhtä pitkiltä.

Onnimanni-aika osui 70-luvun loppupuolelle, jolloin kesät olivat poikkeuksellisen kylmiä ja sateisia. Palatessamme kerran Maarianhaminassa veneeseen oli siellä sisällä kolme astetta lämmintä. No katalyyttilämmitin herätti eloon kohmeiset sormet ja varpaat, kun kyyristyimme sen ympärille ennen nukkumaanmenoa. Tuttavat ja vähemmänkin tutut saariston kesämökkeilijät saivat meistä yllättäen innokkaita kesävieraita, ainakin saunomisen ajaksi. Veneen sisällä oli aina kuivumassa pyykkiä erilaisten naruviritysten varassa. Lopullisesti vaatteet sai kuiviksi vain pukemalla ne päälleen.

Sitä onnea kesti kaksi kesää. Sitten vanhemman pojan pää ylsi kattoon ja huomasimme yhtäkkiä, että lähes kaikki muut veneet purjehtivat meistä ohi.

Periplus sai nimensä kaukomaita käsittelevän karttakokoelman mukaan. Se viittasi kaikkiin niihin merentakaisiin kaukaisiin paikkoihin, jotka aioimme uudella purrellamme saavuttaa. Ja saavutimmehan me. Oli upeaa nostaa Ruotsin kohteliaisuuslippu saalinkiin, kun lähdimme Utösta kohti Visbyta. Perille saavuimme noin 50 tunnin riepotuksen jälkeen lopen uupuneina, kun tuuli luvatusta 12 metristä sekunnissa nousikin yllättäen voimakkuudeltaan lähes kaksinkertaiseksi pohjoismyrskyksi. Kummasti kaunis sää ja lepo perillä saivat kuitenkin taas tekemään uusia matkasuunnitelmia. Kolmården ja Tukholma, puhumattakaan Tukholman saaristosta tulivat seuraavien kesien aikana tutuiksi.

Periplus oli puolivalmiina hankittu varttitonnari. Siinä oli valmiina takila , välilaipiot ja moottori. Kun toimitus oli tietenkin pari kuukautta myöhässä, ensimmäisenä kesänä salongin sohvien laidoille ehdittiin kiinnittää vain kaksi lautaa pitämään patjoja paikoillaan ja sinolkeitin ruuvattiin lastulevyyn, joka sidottiin narulla pistopunkan päälle.

Pikkuhiljaa Periplussaa rakennettiin valmiiksi. Siitä tuli hieno: kaikki oli loppuun asti harkittua. Ehkä vaikeinta oli teakkaarien valmistaminen, mutta sekin onnistui, kun vihdoin uskoimme, että ne todella tehdään ohuista rimoista liimaamalla.

Jollain Ruotsin matkallamme näimme kerran kaukana edessä pari venettä, jotka näyttivät kulkevan aalloista ja tuulista välittämättä. Ne olivat Avanceja, kauniita veneitä korkeine mastoineen ja pitkine kapeine runkoineen. "Toi nyt on sellaista illusiaa ..."

Kesti vielä muutamia vuosia ja sitten saimme Illusian kotiin. Muutos Periplussaan nähden oli valtavan suuri. Vene painui kuin juna pienempien aaltojen halki ja nousi tuuleen uskomattoman hyvin. Teakkansi antoi ylellisyyden tuntua ja sisällä hohti punaruskea mahonki.

Purjehdusominaisuuksien lisäksi myös muut mukavuudet olivat aivan toista luokkaa kuin Periplussassa. Ruokahuolto muuttui täysin, kun kaasuliesi ja uuni sallivat suunnitella melkein minkälaisia menuita tahansa. Alkuaikoina syötiin lämpimiä sämpylöitä ainakin kerran viikossa. Ensimmäinen mustikkapiirakka oli aina koko kesän kohokohta. Astiatkin saattoi pestä lämpimässä vedessä kun ei enää tarvinnut pihtailla sinolin kanssa. Lämmityslaite puhalsi kosteuden ja kylmyyden tiehensä. Vene varustettiin elektroniikalla. Automaattipinna ja navigaattori helpottivat ja yksinkertaistivat pitkienkin selkien ylityksiä.

Illusian aikana lomapurjehduksemme venähtivät eteläiselle Itämerelle. Käytiin Bornholmit ja Christiansöt, tutustuttiin Köpikseen ja kierrettiin Själlantia. Kävimme entisessä Itä-Saksassa ja Tallinnassa. Ahtaissa satamissa löytyi aina tilaa yhdelle sirolle Illusialle, kun vain ensin sai keulan kiilattua johonkin rakoon. Ruotsin rannikolta löydettiin lisää hienoja luonnonsatamia ja kalastuspaikkoja.

Tammikuussa 1992 oli lehdessä ilmoitus, että Illusian iso sisko oli myytävänä "tarjousten perusteella eniten tarjoavalle". "No, ainahan sitä nyt voi soittaa ja kysyä...". Ja niin siinä sitten kävi, että Illusia vaihdettiin tuohon uljaaseen 42 jalkaiseen, joka oli ollut julkilausumattomana haaveenamme jo ties kuinka monta vuotta. Veneellä oli kilpailtu paljon ja se vaati sisätilojen kohentamista. Siinähän sitten riittäisi askaretta ja suunnittelua seuraavien talvien varalle!

Ostopäätöksen synnyttyä alkoi kiihkeä nimen miettiminen. Mielellään sellainen, jota ei olisi ennestään paljon. Luimme purjehtijakalenteria ja sivistyssanakirjaa ja totesimme, että niin olivat monet muutkin tehneet. Mutta mitkä olivatkaan niiden sisarusten nimet kirjassa, jota luin silloin Pariisissa? Sieltä se löytyi - Atalanta. Ei ennestään purjehtijakalenterissa; sanoisiko sivistyssanakirja jotain. "Atalanta, kreikkalaisessa tarustossa nopeajalkainen metsästävä neito, joka oli asettanut kosijoilleen ehdoksi, että tulevan puolison täytyy saada hänet juosten kiinni". Tuo kuulosti hyvältä. Työtoveri tiesi lisää: "L'Atalante, aivan ihastuttava ranskalainen elokuva, tullut arkistossa monta kertaa. Se kertoo sellaisesta kanavaproomusta".

Siis, metsästäjäneito kanavaproomulla.

Kun viimeisetkin vieraat olivat poistuneet nuorimman pojan lakkiaisista lähdimme vielä rauhoittumaan Atalantalle. Kutsuimme myös naapuriveneestä Olgan väen juhlistamaan kesän alkua. "Atalanta, eikös se ollut sellaista kermankorviketta silloin joskus 50-luvulla, korkea kapea pullo, jossa oli etiketissä purjelaivan kuva", muisteli Olgan kippari. Katsahdimme toisiimme vähän pettyneinä, olisi nyt ollut edes kuohukermaa. "Hei, ei se kerma ollutkaan Atalantaa, se oli Atlantaa!"

Jo Illusian viimeisinä kesinä alkoi väki veneessä vähetä. Yhtäkkiä vain oivalsimme, että tästä lähtien taidammekin viettää lomia kahdestaan. Pojat olivat töissä, armeijassa, kielikursseilla, milloin missäkin ja ehtivät korkeintaan viikonloppupurjehduksille mukaan. Ja yhä useammin Atalantassa - viinin hehkuessa kristallilasissa ja lämmityslaitteen hyristessä lämpöään - jompikumpi nostaa katseensa kirjasta ja kysäisee toiselta: "Hei, muistatkos kun Onnimannilla ...?"

Syyskuu 1992

Merikarhu Sjöbjörnen 2/1993

Takaisin Miehistö-sivulle