Omega 42 logo

Atalanta





Purjehdukset

1976-77
1978-79
1980-81
1982-83
1984-85
1986-88
1989-90
1991-92
1993-94
1995-96
1997-98
1999-2000
2001-02
2003-04
t/s Helena
2005
2006
2007
2008
2009
2010
2011
2012
2013
2014
2015
2016

Etusivulle

Purjehdukset

2016 Itämerta vastapäivään
Reittikartta

                                                                                                                              Soukassa 22.7.2016

Hyvät laivauutisten lukijat!

Atalanta lähti keula kohti lounasta lauantaina 4.6. ja palasi Soukkaan 16.7. Jonkinlaisena tavoitteena meillä oli tehdä jälleen kerran eteläisen Itämeren kierros, mutta tällä kertaa vastapäivään, jotta välttyisimme Puolan rannikon vastatuulilta.

Matka alkoi vauhdikkaasti. Kökarista suuntasimme vene maissa etelään ”niin pitkälle kun pohjoista tuulta riittää” ja sitähän riitti peräti Öölannin pohjoiskärkeen Byxelkrokiin saakka ja vielä siitäkin eteenpäin. Menemisen halu oli kova ja jatkoimme sen jälkeen yhtä soittoa Kalmarin salmen läpi Blekingen Sandhamniin. Sitten vielä Bornholmin Haslen kautta Rügenin Sassnitziin ja edelleen Saksan rannikkoa länteen aina Lübeckiin asti. Nyt olimme perillä! Sen jälkeen päivämatkat lyhenivät ja kolusimme jälleen kerran Saksan kaikki muutkin Itämeren upeat hansakaupungit: Wismar, Warnemünde, Rostock ja Stralsund. Ja riitti siihen pienempiäkin paikkoja väliin. Mutta kyllä Lübeck on aivan ehdoton helmi. Tällä kerralla olimme rantautuneet aivan vanhan kaupungin keskustan Hansa-satamaan.

Puola jäi nyt vähemmälle. Kävimme vain kolmessa kaupungissa: Kolobrzeg, Leba ja Wladislawowo.

Lybeck Tuulet olivat lännestä odotustemme mukaisesti, mutta menivät vähän yläkanttiin. Wladislawowossa vietimme kolme päivää kovan länsituulen vuoksi. Tuo pieni kalastus- ja lomakaupunki tuli jo vähemmälläkin tutuksi ja niin teimme bussilla matkan Gdanskiin. Itse kaupunki on yhtä hieno kuin ennenkin, mutta valitettavasti vierassatama on niin pieni ja täynnä veneitä, että se ei enää samalla tavalla houkuttele kuin joskus 15 vuotta sitten.

Sitten olikin vuorossa pitkä loikka Wladislawowosta Latvian Liepajaan ja sieltä Ventspilsiin, jossa, vihdoin ja viimein, vierasvenelaituri ja huoltotilat olivat saaneet täydellisen kasvojen kohotuksen. Syystä satamamestarikin, joka puhui jopa englantia(!), näytti ylpeänä paikkoja.

Virokin meni nyt vain läpihuutojuttuna, emme käyneet edes Roomassaaresta Kuressaaren kaupungissa, olihan se jo niin tuttu paikka. Tavoitteenamme oli mennä Kärdlan uuteen satamaan, mutta matkalla sinne osuimme keskelle yli 100 veneen regattaa. Kaikki suuntasivat kohti Kärdlaa eikä yksikään tullut takaisin. Emme olisi varmaan edes päässet/mahtuneet satamaan, sillä siellä on virallisesti tilaa vain 60 veneelle. Ainoa mahdollinen muu paikka oli siinä vaiheessa Lehtma, tuo entisaikojen Viron tullaussatama, joka oli nähnyt paremmat päivänsä joskus 20 vuotta sitten. Kärdla jäi odottamaan seuraavia kesiä.

Sen jälkeen oli jäljellä yksi päivämatka Suomen Matgruvanille ja sieltä toinen kotiin Soukkaan. Matkaa tehtiin jonkun verran yli 1500 mailia ja kävimme kaikkiaan 25 satamassa, joista vain kolme oli uutta.

Joskus se on niin pienestä kiinni

Olimme lähteneet kevyessä luoteistuulessa Ruotsin Sandhamnista kohti Bornholmin Haslea. Etäisyys on 70 mailia, joten siinä ehti tehdä vaikka mitä matkan aikana. Olin sisällä veneessä, ehkä vaihtamassa kevyempää päälle, kun kannelta kuului aivan hirveä rysähdys. Syöksyin ulos: ”Mitä tapahtui?”. Eero istui hämmentyneenä istumalaatikossa: ”Puomi putosi kannelle!!!”. ”Ei voi olla totta!” Mutta siinä kannella se lepäsi vain peräpäästään kiinni purjeessa.

Alkuihmetyksen jälkeen selvitimme asiaa. Puomi on kiinni mastossa moniosaisen nivelen avulla. Yhdestä pultista oli sen päässä ollut sokka hävinnyt/mennyt rikki, joten pultti tuli ”läpi”, kun Eero kiristi purjetta. Kaikki nivelen irto-osat löytyivät kuitenkin kannelta ja varasokkakin työkalulaatikosta. Onneksi oli heikko tuuli ja saimme puomin, tosin aikamoisen ponnistelun jälkeen, takaisin oikealle paikalleen. Ja tämä kaikki vaiva vain siksi, että yksi pieni, mitätön sokka oli pettänyt. (Purjeet leikataan nykyisin niin, että ne ovat kiinni puomissa vain takakulmastaan, purjeen alareuna on vapaana, mikä tekee tapahtuman mahdolliseksi.)

Puuveistos Lähdimme Kolobrzegista kohti Lebaa kohtalaisessa länsituulessa. Meteo oli maininnut jotain myös ukkosista, mutta niin se oli tehnyt jo parina aikaisempanakin päivänä ja ukkoset olivat kiertäneet jossain muualla. Nyt kuitenkin sinisenmustat pilvet alkoivat nousta takaa ja vaikka ei ihmeemmin tuullutkaan, niin päätimme laskea isopurjeen vielä näin ”hyvän sään aikana”. Menin sitten saman tien vaihtamaan sadevaatteet päälle, sillä siniharmaat pilvet lähestyivät, ja samalla jo Eero huusi ulkona: ”Nyt alkaa tuulla!”

Se oli hurja tuuli. Se tuli suoraan veneen takaa. Eero näki tuulen nopeudeksi mittarista kovimmillaan 38 solmua, johon pitää vielä lisätä veneen nopeus varmaankin yli10 solmua (ei niitä numeroita paljon ehtínyt eikä halunnutkaan katsoa). Tuuli paiskoi etupurjetta puolelta toiselle. Siitä oli pakko laskea skuutit vapaaksi, jotta sen ylipäätään olisi saanut vinssattua sisään. Vauhtimme sen jälkeen pelkällä rikilläkin oli yli 6 solmua.

Sade tuli niin rankkana, että se tasoitti kaikki pienemmät rypyt meren pinnalta ja muutti sen pinnan valkoiseksi. Olipahan kokemus! Sitä kesti ehkä tunnin tai pari. Myöhemmin satamassa, kun korjailin etupurjeen vaurioita, kävi mielessä, että mitä olisi tapahtunutkaan jos emme silloin olisi laskeneet isopurjetta ja se olisi fokan tavoin paiskautunut puolelta toiselle. Se olisi todennäköisesti merkinnyt rikin menoa ja …? Joskus se on niin pienestä kiinni.

Karel ja muita tapaamisia

Wladislawowossa saimme sähköpostiviestin Safranilta, puolalaisesta veneestä, jonka kanssa purjehdimme osin yhtä matkaa Perämeren kierroksella kesällä 2012. Sen jälkeen olemme lähettäneet joulutervehdyksiä ja raportoineet kesäisin, missä milloinkin liikumme. Nyt Safran kertoi olevansa Porkkalassa ja matkalla Kotkaan. Missä Atalanta on? Voisimmeko mahdollisesti tavata jossain? Tuntui aika hassulta: Safran on meidän kotivesillämme ja me Safranin. Mutta niinhän se on: aina pitää mennä jonnekin kauas, eihän se millekään tunnu, jos vain kotivesillä pyörii.

Ja niin siinä sitten kävi, että Safran vietti viime yön venekerhomme satamassa ja meillä oli hauska ilta ensin Atalantassa, sitten meillä kotona ja jatkoilla Safranissa. Ja aivan varmasti vielä tavataan.

Joskus Laivauutisten ensimmäisinä vuosina kirjoitin Roomassaaren satamamestarista Oskarista, entisestä (NL:n) laivaston (meri)miehestä, silloisesta tanssinopettajasta ja satamamestarista. Hän oli tavattoman avulias ja ystävällinen ja kertoi auliisti elämänsä vaiheista. Hän muisti veneet nimeltä ja hän osasi etiketin. Oskar oli ainoa satamamestari, joka otti naispuoliset purjehtijat, tai ainakin minut, vastaan poskisuudelmin! Sitä hyvää kesti muutamia vuosia, mutta sitten Oskaria ei näkynyt. Kyselimme Oskarista ja hän oli kuulemma Kuresaaren linnasatamassa. Menimme sinne, mutta ei sikäläinen Oskar ollut meidän hakemamme mies. Mikä pettymys. Sitten asia unohtui ja käyntimmekin Roomassaaressa harvenivat.

Tänä kesänä tenttasimme taas nuorehkoa satamamestaria. Tunsiko hän Elmar Laun? (Elmarin muistavat kaikki suomalaiset 90-luvulla Roomasaaressa yöpyneet veneilijät) Päänpudistus. Entä tiesikö hän Oskarin? ”Oskar on Linnasatamassa”. Mutta eihän hän ollut meidän Oskarimme. Meidän Oskarimme oli entinen merimies ja tanssinopettaja…. Karel ja Kaiju Silloin miehen ilme kirkastui:”Ei hän ole Oskar hän on Karel. Karel on minun isäni ja hän tulee tänne huomen aamulla”.

Miten ihmeessä olimme tulleet siihen käsitykseen, että Karelin nimi olisi Oskar?

Lähdemme yleensä kahdeksan aikoihin liikkeelle, mutta sinä aamuna odotimme kunnes Karel tulisi kymmenen tienoilla. Siellä hän istui, rakennuksen tuulen suojaisella puolella. Hän nousi seisoman, aivan selvästi Oskar niin tai Karel. Tervehdimme ja kerroin vuolaasti yli kymmenen vuoden takaisista tapahtumista ja siitä miten hieno satamamestari hän oli. Jopa ne poskisuudelmat. Karel hymyili ja nyökytteli ja mietti ääneen kuinka monta vuotta. Lopuksi vielä halattiin ja Eero otti valokuvan.

”Hyvin sillä Karelilla pokka piti”, Eero totesi kun palasimme veneelle. ”Totta kai, onhan hän maailmanmies”.

Johdossa vikaa

Hankimme Atalantan 25 vuotta sitten. Veneen entinen omistaja oli viehtynyt erilaisiin sähkölaitteisiin ja rakentanut omanlaisensa sähköverkon, josta jälkikäteen oli tavattoman vaikea ottaa selvää. (Atalanta on valmistunut 1982. Siihen aikaan veistämön asentamissa sähkötauluissa oli varauduttu vain lähinnä kulkuvaloihin.) Tietenkään kokonaisuudesta ei ollut käytettävissä minkäänlaista sähkökarttaa. Kun me puolestamme hankimme uusia tai korvasimme vanhoja uusilla laitteilla, määräytyi piuhojen kulku ja kytkentä lähinnä sen mukaan, miten ne parhaiten sai kulkemaan veneen erittäin ahtaissa tiloissa tai miten ne oli ennen vedetty.

Tänä kesänä kohtasimme kaksi kertaa sen tilanteen, että moottori äännähti käynnistettäessä vain ”klik”. Ensimmäisen kerran näin tapahtui myöhään illalla Kalmarin salmessa parikymmentä mailia Kalmarista etelään. Nopean diagnoosin jälkeen sammutimme kaikki sähkölaitteet, kaivoimme käsi-Garminin esiin ja merkitsimme sijaintimme merikorttiin. Sitten vain vähensimme purjeita, ettemme saapuisi aivan pimeimpään aikaan Sandhamniin. Tiesimme sataman sen verran tilavaksi, että siellä voisi purjeinkin operoida. Pääsimme kiinnittymään kohtuullisen hyvin kalastusveneiden laituriin varhain aamulla klo neljän aikoihin. Onneksi olimme kuljettaneet ”varmuuden vuoksi” Garminia mukana. Eihän sitä koskaan tiedä mitä voi sattua.

Kuinka näin oli päässyt tapahtumaan? Olimme purjehtineet pohjoisenpuoleisessa myötätuulessa Kökarista lähtien, ja vaikka aurinko paistoi, aurinkopaneeli oli isopurjeen takana varjossa, joten se ei pystynyt lataamaan akkuja. Automaattiohjaus oli hyvin pitkiä aikoja päällä, samoin kaiken aikaa myös toinen sähkösyöppö eli jääkaappi. Emme olleet kiinnittyneet sähköön Byxelkrokissa, koska se peri mielestämme sähköstä kiskurihintaa, 40 SEK/vrk. (Sandhamnissa olimme kiinni sähkössä ja sen jälkeen kaikissa satamissa lukuun ottamatta Lehtmaa, jossa palvelut kaiken kaikkiaan rajoittuivat puoliksi uponneeseen peräpoijuun.)

Toinen tilanne havaittiinkin Lehtmasta lähtöä seuraavana aamuna Matgruvanilla. Jälleen samantapainen tilanne kuin edellisellä kerralla. Takana oli kaksi sähkötöntä yötä, lähes koko Suomenlahden ylitys automaattiohjauksella ja jääkaappi päällä kaiken aikaa. Nyt sentään aurinkopaneeli oli päässyt ylityksen aikana töihin. Mutta aamulla moottori ei inahtanutkaan, vaikka kokeilimme sen kaikkia mahdollisia käynnistysvaihtoehtoja. Ystävällinen tuttava hinasi meidät sitten väylälle ja pääsimme länsituulessa purjein hienosti Espoonlahdelle. Aurinko paistoi koko matkan ajan paneeliin. Olimme tarkoin suunnitelleet rantautumisen purjein aallonmurtajaan, kaikki köydet ja ylimääräisetkin suuret lepuuttajat oli kaivettu esiin. Sitten Eero vielä viimeisen kerran kokeili moottoria, – ja kumma – se pärähti käymään ikään kuin mitään vikaa ei olisi koskaan ollutkaan. Sähkö on jotenkin niin merkillinen asia.

Nyt Eero on tarkistanut veneen sähköjärjestelmän, kytkentöjä on vaihdettu ja koko hommaa virtaviivaistettu. Enää ei tuollaista tilannetta pitäisi päästä syntymään. ja itsekin osaamme ottaa sähkön riittävyyden varmistamisen uudella tavalla huomioon. Vaikka voi olla, että veneen moottorin käynnistysavaimen kääntäminen aiheuttaa vielä jonkin aikaa pientä ylimääräistä jännitystä.

Lopuksi

Eero suojautuneena Nyt viikko rantautumisen jälkeen on jo saanut hieman etäisyyttä matkaan. Päällimmäisenä mielessä ovat alkumatkan ja lopun upeat purjehdukset. Matka Kökarista Byxelkrokiin oli sellainen, jota aina talvella muistelee ja toivoo : myötätuulta, aurinkoa ja Helmi ohjaamassa. Puolan ja Baltian avomeriosuudet muistuttivat, että aina ei voi aurinko paistaa ja aaltokin voi pärskähtää istuma-aukkooon. Mutta miten hieno tunne sitten onkaan kun on saapunut satamaan!

Rostockin kaupungin vierasvenesataman hienoissa tiloissa vietimme iltaa satamamestarin tarjotessa Rostocker Doppelkümmeliä, olimmehan hänen ensimmäiset suomalaiset vieraansa. Lübeck ja kaikki ne muut Saksan Hansakaupungit, joita nyt nimenomaisesti olimme lähteneet katsomaan, olivat yhtä upeita kuin ennenkin. Tuuletkin olivat suotuisat siinä mielessä, että meillä oli lähes koko ajan myötätuuli. Vain yhtenä päivänä osa matkasta kryssittiin. Mutta ne myötätuuletkin saattoivat olla kovia: vietimme kovien tuulten vuoksi harvinaisen paljon lepopäiviä.

Nyt on seuraavaksi vuorossa pojanpoikien purjehduttaminen.

Hyvää kesän jatkoa,

toivottaa Atalantan väki

26.9.2016